Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio -kirjan kansi

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

 

Roman Sentšin on ilmeisesti kova nykykirjailija, jonka kirjaa Jeltyševit, erään perheen rappio on kehuttu kovasti paljon. Vertailua suuriin venäläisklassikoihin on tehty, jota en lainkaan ihmettele. Sentšin selvästi ponnistaa samasta perinnöstä kuin esim. Dostojevski, mutta päätyy täysin eri lopputulokseen.

Jeltyševit, erään perheen rappio kertoo Jeltyšev-perheen rappiosta. Miliisi Nikolai Mihailovitš Jeltyšev sinnittelee ankeassa työssään, kunnes mokaa ja saa potkut. Samalla romahtaa koko perheen jotenmiten sujuva elämä. Vaikka lähtötilanne kuvaillaan sekin jo masentavan lohduttomaksi, pystyy siitäkin pääsemään alemmas.  Jeltyševit joutuvat muuttamaan takaisin vaimo Valentina Viktorovna kyläpahaseen, jossa näköalattomuus nousee musertaviin mittasuhteisiin. Naapurit huijaavat, talot romahtavat, kaikki rappeutuu, traktorikuskikin on hyödytön ja kaikki on poikkeuksetta tasaisen surkeaa ja masentavaa.

Jeltyševin perheen alamäki ei ole niinkään jyrkkä, kuin pitkä, ankea ja väistämätön. Kaikki hahmot kirjassa ovat joko alkoholisoituneita, hyödyttömiä tai epämiellyttäviä ihmisraunioita. Vertailu Dostojevskiin syntyykin lähinnä vastakkaisuuden kautta. Ihmisillä on kurjaa, mutta siinä missä Dostojevski etsii kurjuudesta ja kurjista ihmisistä sisäisen valon ja arvokkuuden, Sentšin ei moiseen humanismiin sorru. Sentšinin ihmiset ovat juuri niin tylsämielisen masentavia kuin ympäristöstään voisi päätellä. Harmaiden kerrostalojen ja niissä kyyhöttävien ihmisten välillä ei ole mitään havaittavaa eroa. Ihmiset tuntuvat olevan tehty samasta huokoisesta betonista, jolla ei ole mitään luonnollista puolustuskeinoja ankean maailman rapauttavaa vaikutusta vastaan. Samaan tapaan kuin hoitamattomat kiinteistöt, Sentšinin ihmiset murentuvat vääjäämättömästi. Kukaan ei pidä heistä huolta, eikä Dostojevskilaisen sisäinen valon puuttuessa mikään vastusta loputonta kurjistumista.

Sentšinin lämpökamerassa näkyy pelkkää sinistä.

Jos kirja tässä vaiheessa kuulostaa ankealta, sitä se kyllä olikin. En itse pärjää kovinkaan hyvin tämän kirjallisuudenlajin kanssa, jossa tarkoituksena on lähinnä kuvata kurjuutta ankeasti. En vain ymmärrä mikä sen pointti on. Mitään tragedian tarjoamaa katarttista kokemusta ei ole luvassa, vaan kirja lähinnä tuntuu imevän lukijasta energiaa samaa tahtia kun henkilöhahmojen lohduttomuus syvenee.

Realismia tällainenkin maailma toki vain on. Ei tarvitse kuin katsoa miten ihmiset kuolevat pelkkää lohduttomuutteen todellisen maailman Venäjällä nuorempina ja nuorempina, mutta tästä huolimatta en vain jotenkin ymmärrä millaisen positiivisen vaikutuksen minun elämässä näiden kirjojen lukeminen voisi saada aikaan. Vahingonilo, kun oma elämä on hauskaa ja merkityksellisen tuntuista? Hyväntekeväisyyteen kanavoituva ahdistus Siperian pikkukylien työllisyystilanteen vuoksi?

Tulipahan jälleen kokeiltua -sarjan kirjoja. Kauheasti ne tästä tuntuvat kaikkialla muualla tykkäävän, joten pitää ehkä tutustua tarkemmin mitä muut ovat tästä saaneet irti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s